Viron ensimmäinen pakolaisten omistama ravintola avataan Tallinnaan

Valmistettuaan suosittuja Lähi-idän leivonnaisiaan ensin kaksi vuotta kotonaan, kolme Syyriasta ja Palestiinasta kotoisin olevaa pakolaista tarjoaa niitä nyt omassa ravintolassaan Tallinnassa.

© UNHCR/Max-Michel Kolijn

Brazak, qurabiya, khafeh ja baklava ovat kaikki Tallinnaan hiljattain perustetun, Syyrialaiseen ja Välimeren maiden ruokaan erikoistuneen ravintola Ali Baban listalta löytyviä herkkuja.

Nainen ravintolan takana, Syyriasta kotoisin oleva Nermiin, on innoissaan. Hän on jo nuoresta asti rakastanut ruuanlaittoa. “Pidin ruuanlaitosta jo pikkutyttönä, ja autoin aina äitiäni keittiössä,” hän kertoo. “Olen todella tyytyväinen, että lähdimme tähän, ja olemme kaikki iloisia siitä”, hän lisää, viitaten aviomieheensä Mohamadiin ja ystäväänsä, pariskunnan liikekumppaniin Ameriin, joka myös on kotoisin Syyriasta.

Nermiin saapui Mohamadin luokse Viroon kolme vuotta sitten. Pian sen jälkeen he alkoivat etsiä sopivaa tilaa kahvilan perustamista varten. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä kukaan ei halunnut vuokrata heille. “Ehkä se johtui siitä, että en ole virolainen – olen täällä pakolaisena – tai ehkä se johtui kielimuurista. Olen myös ihonväriltäni erilainen”, Mohamed pohtii.

Nermiin lisää, että hänen oli myös vaikea sopeutua elämään yhdessä maailman maallisimmista valtioista: “Aluksi oli vaikeaa, koska kohtaamani ihmiset näkivät pelkästään hijab-huivini, siis sen, että olen muslimi. Jossain vaiheessa siihen täytyi kuitenkin vain tottua.”

Mohamad ja Nermiin eivät palestiinalaisina nähneet itsellään tulevaisuutta sodan runtelemassa Syyriassa: “Siellä ei ole työtä eikä tulevaisuutta lapsilleni. Poikani Ahmad haluaa lääkäriksi, mutta Syyriassa hän ei voisi avata omaa vastaanottoa, vaan voisi työskennellä ainoastaan sairaaloissa. Täällä sekin on kuitenkin mahdollista. Hänen on mahdollista opiskella. En tullut tänne itseni vaan lasteni vuoksi.”

Mohamad saapui Viroon Venäjän kautta, uimalla rajajoen yli. “Suunnistin ystävieni kanssa GPS:n avulla”, hän kertoo. “Kun saavuin Viroon, minut siirrettiin ensin kahdeksi kuukaudeksi Harkun vastaanottokeskukseen, ja sen jälkeen vuodeksi Vaossa sijaitsevaan keskukseen, ennen kuin Nermiin saapui tänne lastemme kanssa. Sen jälkeen löysimme asunnon Tallinnasta.”

Nermiin pyöritti yli kaksi vuotta pitopalvelua, ja teki ruokaa omassa keittiössään: “Se oli todella raskasta. Ihmiset kuitenkin pitivät ruuastamme ja kannustivat meitä avaamaan ravintolan.”

Lopulta sopiva paikka ravintolalle löytyi Tallinnan suurimman lähiön ostoskeskuksesta. Toiminta on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta jokainen päivä tuo uusia haasteita: Joinakin päivinä ravintolassa saattaa käydä 30 asiakasta, toisina taas vain muutamia. Kesäisin he tarjoavat usein katuruokaa erilaisissa tapahtumissa ympäri Viroa, ja näyttää siltä, että suosio on kasvussa.

Haasteista huolimatta Mohamad ja Nermiin ovat toiveikkaita – lähinnä lastensa tulevaisuuden suhteen. Heidän vanhin poikansa, 13-vuotias Ahmad, puhuu jo sujuvasti viroa, ja on ylpeä saavutuksistaan koulussa. “Päätin peruskoulun kiitettävin arvosanoin. Haluaisin opiskella lääkäriksi, mutta haluaisin olla myös kääntäjä – puhun kuitenkin neljää kieltä”, hän sanoo.

Amer, heidän 27-vuotias liikekumppaninsa, haki turvapaikkaa Virosta sinne saapuessaan, mutta olisi mieluummin halunnut Ruotsiin setänsä luokse. Hänet lähetettiin sieltä kuitenkin kahden kuukauden oleskelun jälkeen takaisin Viroon. “Olin ensin pettynyt, mutta olen nyt ihan tyytyväinen. Voin vierailla vanhempieni ja kahden veljeni luona Tanskassa, ja isäni on myös käynyt täällä tapaamassa minua.”

Nermiinin, Mohamedin ja heidän perheensä lisäksi myös Amer on alkanut kotiutua Viroon. Hän ajattelee monia Syyrian sotaa paenneita ihmisiä. “Monet ovat menettäneet kaiken”, hän sanoo. “Heillä ei ole jäljellä mitään. Täällä Virossa meillä on kuitenkin töitä. Meillä on oma yrityksemme!”